On hiljaista. Aarno nukkuu sängyssään ja Mauri kuorsaa hiljaa jaloissani. Elias on töissä opettamassa lapsia. Katsotaan kuinka pitkälle pääsen tämän blogin suunnittelussa ennenkun taas on mentävä. Aarno ei juuri nuku omassa sängyssään päivisin. Syli. Keinuvat ja tärisevät vaunut. Ne ovat varmoja valintoja. Nyt en viitsinyt kuitenkaan lähteä ulos lykkimään vaunuja koska taivaalta tulee vettä.

Ajattelin tämän blogin sellaiseksi, että Aarnosta kiinnostuneet pääsevät seuraamaan nappulan kasvamista ja hänen touhujaan. Etenkin te rakkaat ihanat Perhot siellä toisella puolella maapalloa.. Jos vaan ehdin niin tarkoitus olisi neuvoloiden jälkeen päivittää pituuksia ja painoja, lisätä videopätkiä hymyistä ja nauruista. Myöhemmin ryömimisistä ja konttausyrityksistä. Nyt aloitan kuitenkin aivan alusta. Siitä illasta, jona veimme Maurin Eliaksen vanhemmille hoitoon. Illasta, joka piti olla viimeinen ilta ilman vauvaa.

"Viikon kuluttua nähdään taas Mauri."

21.5.2012

Koti siivottiin. Tavarat olivat järjestyksessä (kerrankin). Vauva oli tervetullut kotiin. Mauri vietiin illalla hoitoon Lylyntielle. Tuntui vähän haikealta jättää Mauri niin pitkäksi aikaa hoitoon. Minulle oli varattu suunniteltu sektioaika tiistaiski 22.5. klo.7:00. Vauva oli päättänyt pysyä perätilassa kääntämisyrityksistä huolimatta, eikä lantioluuni olisi ollut turvallisin portti ulos masusta tässä tapauksessa. Leikkaukseen siis. Minulta ei edes kysytty olisinko tahtonut yrittää synnyttää alakautta. Ehkä parempi näin. En olisi kuitenkaan osannut päättää.


Leikkausta oltiin jo aiemmin käyty läpi joten tiesin mitä oli tulossa. 24:00 jälkeen en enää saanut laittaa mitään suuhuni. Hampaita pestessäkin piti kuulema varoa, ettei niele vahingossa vettä. Aamulla en saanut pitstää verenohennuspiikkiäni. Jätin mielelläni pistämättä. Noin 130 piikkiä olin jo pistänyt edeltävien kuukausien aikana..

22.5.

Jännittävä aamu koitti! Menimme TYKSiin hyvissä ajoin. Ensin vauvan sydänäänet kuunneltiin ja todettiin, että kaikki oli kohdillaan. Seuraavaksi ultrattiin olisiko vauva vaikka vielä käännähtänyt ympäri.. Ei ollut. Puin valkoisen leikkauskaavun päälleni ja yksi kätilöistä tuli valmistelemaan minut leikkausta varten. Alapään karvoitusta siistittiin, koska leikkkushaava tulisi hyvin, hyvin alas.. Virtsakatetrinkin joudun ottamaan. Noniin. Eli kaikki oli valmista.

Sitten vaan odoteltiin, että meidät haettaisiin leikkaussaliin. Arvuuttelimme kuinka monen minuutin kuluttua käärö olisi sylissämme. 5min? 15min? Lääkäri tuli ovesta. "Syksy?" "Joo." "Valitettavasti nyt on niin paljon hätäsektioita, että emme uskalla ottaa suunniteltuja leikkauksia enää tälle päivälle.. Teidän leikkaus siirtyy huomiselle."
Näin. Kyllä tuli pöhkö olo! Vielä vuorokausi!! Eipä siinä sitten muuta kun katetri pois ja vaatteet päälle. Ajettiin takaisin tyhjään, siistiin kotiimme. Huomenna sitten uudestaan..

23.5.

Aamutoimet meni rutiinilla. Ei jännittänyt juuri ollenkaan. Oltiin saatu nukkua viime yökin ihan rauhassa. TYKSiin. Sydänäänet, ultra, kaapu, katetri, sängylle potköttämään ja odottamaan. Tämähän oli jo tuttua. Yhtäkkiä oli sitten meidän vuoro! Minua työnnettiin sängyssä ja Elias käveli kätilön kanssa vierellä. Nyt alkoi jännittää! Hissi vei meidät alas, kerrokseen, jossa leikkaussalit odottivat.

Elias vietiin jonnekkin pukeutumaan leikkaussalivaatteisiin ja minut työnnettiin saliin valmisteltavaksi. Olin oikealla kyljelläni mahdollisimman pienessä käppyrässä ja tärisin niiiin paljon, että ihan nolotti. Huonessa oli mahani ja minun lisäki neljä tai viisi naista. Taisi olla kaksi lääkäriä ja kaksi tai kolme kätilöä, hoitajaa tai jotain. En tiedä. Käsivarteeni työnnettiin tippa. Neula nipisti. Yksi hoitajista rauhoitteli minua ja sanoi, että kaikki menee varmasti hyvin. Sitten tuli epiduraali- ja spinaalipuudutuksen vuoro. Niitä olin pelännyt eniten. Ei tuntunut missään! Lääkäri kertoi vaihe vaiheelta mitä seuraavaksi teki selkäni takana, eikä tilanne enää tuntunut ollenkaan epämiellyttävältä. Minut käännettiin selälleni ja puuduin aika äkkiä.

Aarno heräsi. Täytyy mennä.