27.8.

Tultiin juuri mumman syntymäpäiväjuhlilta. Mauri jäi kyläilemään vielä hetkeksi ja pääsee mumman ja faarin kanssa kävellen kotiin. Aarno katselee eläinkirjaa isin kanssa sängyllä.

Poika on selvästi hoksannut omistavansa kaksi kättä! Muutaman minuutin välein hän kokeilee joko nyrkki nyt jo mahtuisi suuhun. Aika lähellä on. Kankaisiin on myös helppo ja mukava tarttua. Vaippaa vaihtaessa kädet löytää vieressä roikkuvan pyyhkeen ja rievut ovat parhaimman makuisia.

lähellä on...

Päivällä kävimme sairaalassa antamassa verinäytteen Aarnosta. Näytteestä selviää onko Aarnollakin APC-resistenssi, tukoshäiriö, jonka olen perinyt äidiltäni. (Jerto, Jake ja Susanna, teidänkin kannattaa käydä tarkistamassa.) Kokemus oli aivan kamala!!! Menimme sairaalaan kahdestaan aarnon kanssa, koska Elias oli vielä töissä. Keski-ikäinen naishoitaja, joka otti meidät vastaan kysyi oliko vauva tulossa testeihin ja kun sanoin, että kyllä, niin hän muuttui samantien epävarmannäköiseksi. Ilmeisesti joka päivä ei tule niin pieniä testattavia. Jouduin riisumaan Aarnon vaippasilleen suurelle hoitopöydälle, jonka jälkeen hoitaja alkoi etsimään hyvää verisuonta nappulan pienen pienistä käsivarsista. Toisesta kädestä ilmeisesti löytyi hyvä suoni, jonka jälkeen hoitaja pyysi minua pitämään Aarnosta kiinni, jotta hän saisi laitettua neulan. Neula näytti niin kamalan paksulta suhteessa aarnon käteen, etten pystynyt katsomaan kuin rakkaan itkuisia kasvoja. Aarno huusi niiiin kovaa. Vedet valui silmistä. Naisella kesti ja kesti ja kun sitten uskalsin vilkaista neulaa, huomasin ettei hän ollut vielä edes löytänyt suonta. Neula kylläkin oli pojan käsivarressa.. Nainen kävi hakemassa toisen hoitajan avukseen ja yhdessä he miettivät minkä paksuista neulaa kannattaisi käyttää ja mistä verinäytteen saisi otettua. Myös "kiristyshihnaa"kokeiltiin paksumpaa ja ohuempaa. Nainen sanoi, että voisin ottaa hetkeksi vauvan syliin ja yrittää rauhoitella häntä. Mietin mielessäni kuka rauhoittelisi minua.. Seuraavaksi naiset päätti kokeilla kantapäätä. Taas Aarno makaamaan sängylle ja kolme naista pitämään pojasta kiinni. Inhottavaa... En tahdo edes ajatella enää miten reppana pikkuinen oli siinä kysyessään kauhistuneella katseella minulta apua. Aarno tarrasi kädellä minun paidan helmaan ja huusi ja huusi. Verta jouduttiin lypsämään ja rutistamaan kantapäästä, eikä siltikään sitä saatu tarpeeksi. Olin vähällä sanoa, että me lähdetään nyt ja tullaan joskus sitten uudestaan. Hyvä, etten sanonut. Kaikki olisi alkanut muuten myöhemmin alusta.. Noniin. Kolmas hoitajanainen haettiin paikalle ja ensimmäinen sanoi, ettei enää suostu pistämään poikaa. Tämä uusi hoitaja tarkasteli taas Aarnon käsivarsia ja sanoi, että tuossa näyttää olevan hyvä verisuoni. Käsi oli sama, jota jo kerran oli neulalla pahoinpidelty. Uudestaan vaan. Itkua, huutoa, kyyneliä... Aikaa oli kulunut jo 40min. Lopulta Aarno ei jaksanut edes itkeä, vaan hän huohotti ja hengitti ilmaa haukkoen. Verinäyte saatiin kuitenkin onneksi otettua ja sain pojan syliini rauhoittumaan. Ens kerralla Elkku saa mennä mukaan. Mä nään tästäkin kerrasta varmasti painajaisia!

Onneksi illalla Aarno ei enää aamupäivän tapahtumia muistanut ja nautiskeli synttärivierailulla tuttavien seurasta. <3